keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

VITUT PYÖRÄVARKAISTA

(Maama)

"Jaha. Sitä ollaan sitte kävelymiehinä -tai siis naisina."

Tämä, uskokaa tai älkää, oli ainoa reaktioni siihen, että rakas joponi oli pöllitty uuden kotitaloni pihasta menneellä viikolla. Hämmästyin itsekin sitä miten läheltä ei-reagoinnin rajaa reagointini liippasi. Nimittäin niin läheltä, ettei kyse melkein ollut reagoinnista ollenkaan!

Sanottakoon siis: En reagoinut oikeastaan mitenkään siihen että pyöräni oli pöllitty.

Pölliminen ei kuitenkaan ollut odotettavissa oleva tapahtuma. Anti-reagoiminen ei siis juontanut juuriaan ennakointiin ja siihen, että olisin jo alunperinkin ajatellut, että kohta lähtee. Naapurinmummon mukaan: "Tästä pihasta ei ole viety pyöriä sitten vuoden 85' jolloin minun helkamani katosi aamulla ja löytyi illalla läheiseltä tienpientareelta." On kuulemma rauhallista, perhekeskeistä, kaikin puolin seesteistä ja zenimäistä meininkiä ollut aina näihin päiviin asti. Niin notta ei ollut mitenkään odotettavissa. Mummo, tuntui järkyttyvän enemmän kuin minä.



Reagoimattomuus ei ole pelkästään laiskuutta. Ja jos on, niin sellainen laiskuus on yllättävän monissa tilanteissa pelkästään terveellistä. 

Mitä minä olisin keuhkoamisella voittanut? 
Mitä keuhkoamisella ylipäätään koskaan ikinä milloinkaan tässä elämässä voittaa? 
En muista kuulleeni keuhkoamiseen liittyviä menestystarinoita. 
En tiedä, että kukaan olisi koskaan saanut pöllittyä tavaraa takaisin pelihousunsa repimällä. 

Minkä palkinnon ja minkävärisen mitalin olisin saanut kirjahyllyn reunaa koristamaan jos olisin alkanut potkimaan kiviä päin talonseinää tai naapurin mummoa tai rynnännyt oikopäätä poliisille (sekä Suomen että Viron) valittamaan? 

Mikä on hiustenpäästärepimisen ja seinillehyppimisen hedelmä, tulos, voittopotti? 

Ehkäpä.... pihalle ykskaks, out of the blue, ruumiillistuva Jopo? 
Ehkäpä.... eteeni jostain puskasta ilmestyvä eestiläisukkeli, joka oli tullut katumapäälle 
ja päättänyt tulla palauttamaan pöllimänsä pyörän ja pahoittelemaan tekosiaan sydänverellä?
Ehkäpä... mielenrauha, zeniläinen meininki, tyydytys, täyttymys, seesteisyys ja peace?
Ehkäpä... adrenaliini-rush, jännitystäelämään-fiilis, tunne siitä, että kerrankin jotain merkittävää, jotain riehumisen ja patoutuneiden tunteiden purkamisen arvoista tapahtuu?

Ja sitten, tietenkin, ne irtirevityt hiukset, seinille hyppimisestä aiheutuneet mustelmat, ruhjeet ja mahdolliset murtumat, rikkoutuneet pelipöksyt ja keuhkoamisen kärventämät keuhkot...


Sen siitä saa jos ryhtyy reagoimaan silloin kun kysyntää reagoinnille ei ole.


En minäkään aina ole reagoimatta. Hyvänen aika, no en! En haluaisi ikinä olla 100% zen! 
En ole reagoimatta aina edes silloin kun mitään järkeä reagoinnille ei ole. Joskus sitä saattaa yks kaks nousta vastarintaan ja sonnustautua sotisopaan, vaikka kyseessä olisi silkka mielipide-ero, ehkä keskustelu siitä mitä tänään syötäisiin, tehtäisiin, mikä leffa katsottaisiin. 

Ego hyppää väliin ja reagoi: EI KÄY. MINÄ HALUAN NÄIN. HAISTA KUKKANEN.

Kaikkein huonoiten pystyn olemaan seesteinen zeniläinen silloin kun (yleisestä näkökulmasta katsottuna) syytä reagoinnille ja vastarinnalle ON. Moni sanoisi, että pyöränpöllimistilanteessa jos jossain olisi syytä oikein yltiöaggressiiviselle reagoinnille. Että siinä tilanteessa on suurin mahdollinen oikeutus nousta barrikadille mesoamaan. Tätä uskomusta höystää vielä luulemus siitä, että kyllä mesoaminen hedelmää tuottaa muodossa tai toisessa ennemmin tai myöhemmin. Jos ei muuta niin hyvän mielen siitä, että sai vähän purkaa aggressioitaan.

Ego työntää päänsä pensaasta aina kun se kokee saavansa kolhun, kun joku 'loukkaa' sen herkkää identiteettiä ja tekee naarmun sen hauraaseen hipiään. Jos minussa joku olisi vetänyt herneet nenuun pyörän pöllimisestä, niin Egolainenhan se olisi ollut (minä jäin nyt ilman, minulta vietiin, minä olen uhri, minä kärsin ja niin edelleen..). Tällä kertaa minussa mikään ei vetänyt hernettä nenuun. Ei oikeastaan edes keljuttanut. 

Vain tosiasia iskostui mieleeni: Enää ei poljeta. Nyt kävellään. 

Vaan kyllä minäkin raivoan, mesoan, huudan ja revin paitsi pelihousuni ja hiukseni myös hermoni riekaleiksi ihan omin kätösin aina aika ajoin silloin tällöin kun egolle otollinen maaperä muotoutuu jalkojen alle. Niin käy jokaiselle joskus. Toisille tiuhempaan toisille harvemmin. Käy niin, ettei Tietoinen mieli ehdi väliin ennen kuin Tiedostamaton on jo ehtinyt toimia ja toteuttaa itsepuolustusaktinsa. Sillä sitähän kaikki aggressiivisuudella höystetty reagoiminen on: Itsepuolustusta. Jossa 'itse' on yhtä kuin 'ego itse'. Vitut sellaisesta. Reagoimisesta. Vitut siitä, että joskus reagoin joskus en. Kaikki on ookoo. Antaa kaiken olla.


Herää (itsellenikin) kysymys: Miten pystyin olemaan reagoimatta tapahtuneeseen?

Kysymys nousi mieleeni ehkä juuri siksi, etten minä aina ole kyennyt minkään valtakunnan zeniläisyyteen, seesteisyyteen, reagoimattomuuteen. Olen ollut varsin aktiivinen Reagoija läpi elämäni. Ottanut kantaa milloin mihinkin, varsin äänekkäästi, sekä oman elämäni barrikadeilla että muiden rakentamilla, olen puolustanut ja vastustanut, itseäni, läheisiä, vähäosaisia, eläintenoikeuksia, ihmistenoikeuksia, kaikkien oikeuksien rikkomuksia ja niin edespäin. Olen ajanut sen seitsemännen sortin asioita ja pannut joka asialle niin suuren painoarvon, että huomaamattani olin lastannut elämäni aivan valtaisilla painoarvoilla. 

Huomatkaa paino sanassa painoarvo: Kun asialla on arvo, on sillä myös paino. Mitä suurempi on asialle kuviteltu arvo, sitä suurempi on myös sen paino. Ja mitä enemmän elämässä on sellaisia, korkea-painoarvoisia asioita, sitä suurempi on sekä henkisen että fyysisen loukkaantumisen riski. Sitä suurempi taakka, paino harteilla.

Sellaisessa tilassa oleva ihminen on alati reaktiovalmiudessa, valmis hyppäämään taistelukehään kun tilanne niin vaatii ja vaikkei vaatisikaan. Miksi? Koska itsepuolustus. Ihminen, jonka elämä on täynnä painoarvoltaan valtavan suuria asioita, on alati altis murtumiselle, hajoamiselle, petetyksi jätetyksi ja loukatuksi tulemiselle ja siten alati valmis hyökkäämään ja taistelemaan kuviteltujen oikeuksien edestä. Se kaikki on korvien välissä; Sekä asioille annettu arvo ja sen mukana tuleva paino, että painoarvokkaiden asioiden oheistuotteena tulevat pelot, epävarmuudet ja uskomukset siitä, että maailmassa on paljon pahaa, jota vastaan täytyy suojautua, jonka eteen täytyy pystyttää valli.

Sellainen minä vähän olin. Vähän paljonkin. Olin kerryttänyt elämääni valtavat määrät asioita, jotka olivat paitsi tärkeitä ja merkittäviä, myös painavia. Helvetin raskaita kantaa. Oli ihmisiä, oli vakaumuksia, oli uskomuksia, oli ajatusrakennelmia, oli piintyneitä tapoja, tottumuksia ja näkemyksiä, puolitotuuksia. Ja sillä kaikelle oli helvetisti VÄLIÄ.


Vasta hiljalleen olen alkanut uskaltaa katsoa kaiken päälle kasaamaani merkitysarvolastia, joka, yllättäen, onkin silkkaa sementtiä! Ei näkynyt höyheniä! Ei värejä, värivaloja, ei kuulunut fanfaareja eikä tuoksunut laventeli vaan sheisse! 

Sittemmin olen alkanut purkaa, anti-lastata koko tuota "arvo-kekoa" ja vähän masokistisella meiningillä päättänyt että syteen tai saveen, mutta nyt katsotaan mitä tapahtuu jos vähennän asioille antamaani painoarvoa, sitä lastia, jota ne niskoillaan kantavat. 

Ja tiedättekö mitä tapahtui? 

Tapahtui niin, että osa niistä ennen niin merkittävistä asioista haihtui pieruina huoneilmaan kun taas osa, ne Oikeasti tärkeät ja merkittävät, säilyttivät entisen merkitysarvonsa muuttumatta siltä osin mihinkään. Ne ihmiset, ajatusmallit, näkemykset ja uskomukset jotka oikeasti ovat osa minua ja elämääni ja ovat Tärkeitä kapitaali-Teellä ainakin tässä vaiheessa elämäni matkaa, jäivät jäljelle samalla kun höttö haihtui taivaan tuuliin. Tärkeät asiat alkoivat kirkastua uudella tavalla kuin roolihahmo lavalla spottivalokeilassa. Kas, vaikka kuorin sipulilta kerroksia, sydän säilyi silti samana, paikallaan. Nyt se vaan näkyy paremmin.

Oikeasti Tärkeiden asioiden Tärkeys ei vähene piirun vertaa, vaikka niiden päältä kuorittaisiin hippunen painoarvoa veks. Päinvastoin: Niiden Tärkeys nousee uuteen valoon. Valoon, joka on kevyttä, kaunista, leikkisää, puhdasta. Yksi suuri FLOW.


Pyöränpöllimisaamuna olin herännyt varhain. Siis varhain for real: About klo 4. Uni ei enää tarttunut silmäluomiin ja päätin, että herätään nyt sitten niinkuin Buddha-munkit konsanaan. Joogailin siinä tunnin verran, kastelin kasvit ikkunalaudalla (okei, lauleskelin niille myös vähän positiivista energiaa ;)), keitin kahvetta ja lueskelin kirjaa untuvapeittoon kääriytyneenä. 

Tämä, lienee, ollut se resepti seesteisentyyneen olotilaan mikä puolestaan toimi pohjana sille, etten reagoinut enkä ollut millänsäkään siitä, että joponi oli viety. Hidas, raukea, varhainen ja hyväätekevä aamu oli oivaa rakennusmateriaalia loppupäivän kestävään hyvinvointiin, mitä edes pöllimis-skenaario ei voinut järkyttää.

Mietin vain: Voi kun aina, siis ihan aina, voisi herätä näin, olla näin, suhtautua kaikkeen elämässä tapahtuvaan juuri näin: Vitut siitä. Elämä tapahtuu. Shit happens. Se on sama asia. Shit, ei ole huono. Elämä, ei ole mitään ilman shittiä. Vitut siis siitä, että pyöränikin pöllittiin. Maailmaan mahtuu pyöränomistajia, varastajia ja uusia omistajia. Ja jokainen meistä on potentiaalinen jokainen. Se, on, se flow joka kantaa.

        Toivon sydämestäni, että jossain on nyt helvetin onnellinen uusi jopon omistaja <3


~Maama

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti