VITUT ÄRSYYNTYMISESTÄ

(Minna)

Tämä on jotenkin vaikea aihe aloittaa.

En oikein tiedä miten ja millä sanoilla.

No. Se on ärsyyntyminen. Se on se sana.

Ärsyyntyneenä on vaikea keksiä miten sanoisi asioita niin että ne olisi ymmärrettäviä.

Miksi minä ärsyynnyn? Selkeästi siksi, että koen jotkin asiat hyvin tärkeinä.

Että ne asiat on oltava jollain tietyllä tavalla, tai niiden on mentävä jollakin suunnalla, että lopputulos olisi hyvä. 
Ja olen sen lopputuloksen toki mielessäni jonkinlaiseksi muokannut!
Ja kun asiat ei näytä menevän siten kuin ne parhaaksi ajattelen, ärsyynnyn.

Joskus jopa niin paljon, että tekisi mieli heittää kenkä seinään.

Tai karjua kurkku suorana: JONYTONSAATANA!!!!!

Harvoin tulee asioita joista ärsyyntyy oikein niin, että pistää vihaksi. Mutta niitä tulee.

Tiedän ettei toisten ihmisten asioihin kannata käestää. Ei mitenkään.
Mutta siitä huolimatta ärsyynnyn jos näen, että jahas, siinä sitä taas hakataan päätä seinään ja koitetaan ylittää Kiinan muuria poikittain ilman apuvälineitä. Ja vielä valitetaan samalla, vaikka on itse valittu tehdä asiat hankalasti.
Pyydetään kuuntelevaa ja keskustelevaa apua ja siltikään ei kuulla mitä toinen lopulta sanoo. 
Tai vähät välitetään siitä mitä se toinen sanoo!
Jos se Kiinan Muuri olisi helpompi ylittää rappusia pitkin niin miksi siinä pitää yrittää kiivetä väkisin pystysuoraa seinää paljain käsin? Voi Ziisus.

Ja silti tiedän, että tämä asia tulee kyllä kiipeäjällä ymmärretyksi aikanaan kunhan hän on valmis tajuamaan ihan itse portaiden jujun. Silti ärsyynnyn. Miksi ihmeessä?

Ärsyyntyminen on vähän sama kuin kaatuilisi kurarapakossa ihan tahallaan.
Ja samalla suututaan kurarapakolle siitä, että se ei mene pois.
Vinkki: Ainut tapa selviytyä, on astua pois rapakosta ja valita toinen tapa edetä matkallaan.

Ärsyttää:

Jos päivän selviä asioita ei joku ymmärrä millään ja jatkaa niiden märehtimistä aina vaan eikä näe omassa ajattelussaan mitään vikaa. Ja jos joku kokee olevansa aina jonkun asian uhri. Että ihan aina juuri hän on se, jonka pussissa on reikä hedelmäosastolla. Että ne saatanan pussit on juuri häntä varten rikottu! Aina.

(Vinkki: Tarkista pussi ennen kuin alat lappoa sinne hedelmiäsi.

Pääset hermostumasta samalle asialle aina uudestaan)

Jos löydän itseni aina saman ongelman edestä niin ymmärrän miettiä omaa asennettani tai toimintatapaani asiaa kohtaan. Koska vika on luultavasti minussa. Ei muissa. Noissa. Niissä.

Jos minulla jää lasku maksamatta ja tulee sanktio, ei se ole laskuttajan vika: Se on minun vika!
Jos minä valmistan tähän maailmaan lapsia, niin tehtäväni on kasvattaa ne hyviksi kansalaisiksi. 
Sellaisiksi, jotka pärjäävät tässä maailmassa.

Se on minun tehtävä. Ei muiden.

Siitä ei voi edes kelleen valittaa.

Jos lapsi ei opi jotain asiaa niin minun tehtävä on etsiä keino lapsen avuksi.

Ei lapsi sitä itse löydä välttämättä. Se on kasvattamista.

Lapsista on myös taloudellista vastuuta kannettava.

Lapsia ei tehdä tulon tuojiksi vaan ne on koko elämän ajan mittainen sijoitus.

Tuoton näkee niiden kasvussa ja siinä miten pärjäävät aikanaan omassa elämässä.

Jos minä teen kasvattajana virheen, niin se on minun vika.

Minun on myönnettävä se, etsittävä apua tarvittaessa ja otettava vastaan se apu.

Opittava se, että minäkin voin olla väärässä ja että ajatukseni voivat olla aivam typerät jonkun enemmän oppineen tietojen mukaan. Ja on minun opittava omista virheistäni myös vanhempana.

Jos minulle aina vaan mainitaan, että minun pitäisi muuttaa ajatteluani, jotta asiat etenisivät, niin minun on viisainta se tehdä, eikä pitää jääräpäisesti kiinni omasta minuudesta siksi vain, että ”minä nyt vaan satuin syntymään tällaiseksi”.

 Aina on mahdollisuus kasvaa. Nämä ovat niitä Kiinan Muureja.

Lopputulemana voin sanoa, että ärsyynnyn sellaisista asioista, jotka eivät mene sinne suuntaan jonne ne näkisin menevän parhain päin. Koitan koko ajan muistaa, että jokainen valitsee oman elämänsä käänteet. Jokainen hakkaa päätä seinään joissain asioissa kun taas toisista suoriutuu heittämällä. Myös minä itse. Myös sinä. Me kaikki.

Joten menenpä hetkeksi sisääni ja kerään ärsyyntymisen kasaan.

Teen möykylle reunat ja puhallan ne ulos: Vitut ärsyyntymisestä (sisäänhengitys), tehköön kaikki miten tykkää (uloshengitys), vitut ärsyyntymisestä (sisäänhengitys), ei kuulu minulle (uloshengitys), vitut ärsyyntymisestä huhhuh johan helpottaa…

Ensi kerralla voin saman lurituksen alkaessa sanoa, etten jaksa enää käsitellä samaa asiaa. Että Vitut ärsyyntymisestä. Minulla on kaikki hyvin. Wot Evö! Menen tästä tekemään ruokaa.

~ Minna

VITUT SÄRYSTÄ JA KIVUSTA

(Maama)

Eiku.

Taisiis.

Niinku.

Mitä minä oikein sanoin?

Taisin juuri haistattaa vitut minua viimeiset kaksi viikkoa piinanneille kiusanhengille; Kivulle ja Särylle!

Enpä ihan tiedä.
Seisonko muka sanojeni takana? 
Voinko? Kykenenkö? Onko asianmukaista toimia näin!?
ONKO edes mahdollista näyttää junttia KIVULLE, joka kumpuaa suoraan pääkopan sisältä ja heijastuu sekä kuupan sisälle että sen ulkopuolelle ilmentäen itsensä mitä moninaisimmin oirein ja reaktioin? Onko järkee vai ei?

Eikö muka sinustakin olisi järkevintä vastustaa kipua, hakata nyrkillä seinää, kirota KIPU-PIRU Manalan majoille asti (sinne mistä se on kotoisin) ja uhmata sitä uhmaamisen päälle? 

Jos sanon VITUT, niin luovutan, right? Olen luuserilaiskimusvetelys, joka ei uskalla edes omaa tuskaansa kohdata ja kuvittelee, että vähätsiitävälittämällä se jotenkin lievenee, kaikkoaa ja vähenee. Ei lievene. Ei kaikkoa. Ei vähene. 

EI se kipu sillä katoa, että sanon VITUT KIVUSTA. 

Kysynpä nyt itseltänikin: Miten muka voisin sanoa VITUT tälle jäätävälle hammas- ja hampaattomuussärylle (niin, minulta, 26-vuotiaalta poistettiin juuri yksi hammas, koska se oli jo liian reikkintynyt ja tulehtunut porattavaksi), joka on läsnä 24/7, joka ei anna minun nukkua öitä, eikä valvoa päiviä eikä anna minulle tilaa tai voimia keskittyä mihinkään muuhun kuin Itseensä? 

Kipu rakastaa kärsimystäni ja kärvistelyäni. Kipu on loinen joka saa ravintoa raivostani.

En edelleenkään tiedä miten sen tein, mutta yks kaks löysin itseni peilin edestä katsomasta kipuilevaa, unettomat yöt viettänyttä, erinomaisen poskiturvonnutta itseäni silmiin ja kuulin suuni sanovan maagiset sanat:

Vitut kivusta.

Ne oli vaikeat kaksi sanaa.
Oivalsin, että nyt ollaan äärirajoilla. 
Nyt liikutaan sellaisissa teemoissa, joiden kohdalla on äärimmäisen vaikea sanoa ja ennen kaikkea sisäistää Vitut siitä tästä & tosta -sanoman ydin. Miten voin ajatella 'vitut' jostain asiasta joka on sisälläni, minussa, hela tiden ympäri vuorokauden ja jonka läsnäolo on niin voimakas, että sitä on vaikea olla ajattelematta, tuntematta, viidellä aistilla kokematta?

Miten voin siirtää tuon ajatuksen sanoiksi ja sanat toiminnaksi? 
Enhän voi vain irroittaa suustani kapselia tai kasvainta jossa kipu sijaitsee, heivata sitä mäkeen ja sanoa so long soronoo! Tämä metodi toimii, ah, niin monen muun asian kohdalla tässä elämässä. Muttei silloin kun kyseeseen tulee fyysinen, tahdosta riippumaton kipu.

Mitä tulee vitut siitä tästä & tosta -elämänkatsomukseen, on tunnepuolen kipua usein helpompi käsitellä, hoitaa ja karkoittaa kuin fyysistä. Näet: Kun tunnistaa tunnesolmunsa, oli kyseessä sitten katkeruus, kyynisyys, masennus, ahdistus, suru, pelot, epävarmuus tai muu vastaava negatiiviseksi luokittelemamme mielentila, sen voi ottaa käsittelyyn, tarkasteluun, suurennuslasin alle ja lopulta, kun uskaltaa, heivata menemään. Mutta miten heivaat konkreettisen fyysisen kivun menemään?!!! No et mitenkään. 

Ja kas: SIINÄPÄ se asennemuutoksen avain piileekin! 

Näet: Jos en voi mitään asialle X/Y/Z (muuta kuin raivostua vihastua ärsyyntyä ja vittuuntua siitä), niin mihinpä ihmeen jatkotoimiin sitä kannattaa yrittää itseään edes venyttää vanuttaa ja jatkojohdottaa!? Hulluhan se on, joka rautalangasta yrittää vääntää vanulappua eli tässä tapauksessa, kivusta kukkakimppua. Hulluin kaikista se, joka ei hyväksy, ettei kaikkea voi muuttaa, eikä kaikkeen voi vaikuttaa. Että joskus eteen tulee niitä ei-niin-kivoja asioita, kuten särkyä ja kipua, jolle ei vaan siinä hetkessä juuri nyt mahda yhden yhtikäs mitään. Vitut toki siitä vaikka vähän vastustelisikin, ihmisiä tässä ollaan. Mutta vitut myös siitä, ettei kipua aina saa taltutettua omin voimin. Vitut siitä, että se tuli ja vitut siitä että se muutti hetkeksi asumaan. Koska hetkellistä sekin on vaan. Koska kaikki elämässä on. Ohikiitävää!

Lontoon kielellä on sanonta: This too, shall pass. Tämäkin menee ohi. Kaikki menee. 

Kipu on kipua, eikä kipu aina nikkaroimalla nujerru ja sillä sipuli. Sillä HYVÄ. Kaikki on hyvää jos Universumilta kysytään JA juuri siltä jäbältä on syytä kysyä. Universumi (ja SINÄ, todellinen Itse) tietää, että myös kipu ja särky ja hammastenkiristely ovat osa jokaisen ihmisen elämää, ennemmin tai myöhemmin, enemmän tai vähemmän, vaiheessa tai toiseessa, kroonisemmin tai vähemmän kroonisesti. Jokainen, tietää, mitä, kipu, on. Sekä henkinen, että fyysinen. Joskus kipua ei vaan saa pois, tästä esimerkkinä juurihoitoa vaativan hampaan huomiota herättävän huomionhakuinen KIPU. Se on ehkä pahinta kaikista, se kun kipu tulee jostain syvältä sisältä, eikä mikään ulkopuolelta kohti tuleva sysäys saa sitä turtumaan. Ei sitä tahtoisi kestää. Ei tahtoisi hyväksyä. Miksi minä? Miksi JUURI minä, eikä joku toinen? Sniisk.

Mutta tiedättekö, mikä lisää kipua ja särkyä potenssiin satamiljoona?

Vastaus: No sen kivun ja säryn sinnikäs vastustaminen, vihaaminen ja itsensä kivun kautta uhriuttaminen. Asenne 'voi minua' on usein kaiken pahan alku ja juuri. Se se vasta sattuu kun ryhtyy lietsomaan fyyfistä kipua vähintää yhtä kipeillä, miltei dignosoitavan sairaalloisilla ajatuksilla: Voi kun tässä olisi joku toinen, enkä minä! Aina MINÄ saan kärsiä! Eikö tässä ole ollut jo riittävästi kipua, surua ja hammastenkiristelyä! Muilla menee niin paljon paremmin, kukaan toinen ei kipuile kuten minä (katso vaikka facebookista, kaikki niin onnellisia, elinvoimaisia ja terveitä!). Ja sitä rataa. Se on suhteellisen surullinen rata se. 

Vasta kun kipu ja särky jossain vaiheessa hellittävät -koska keinolla tai toisella se aina hellittää, koska Universumi hakee aina balanssia, yin & yang, kaikessa, sekä ihmisen ulko- että sisäpuolella- sitä relaa ja huomaa, että sekin meni ohi, sekään ei ollut ikuista vaikka sillä hetkellä, kivun silmässä ja ytimessä tuntui siltä. Ja kun kipuilu hellittää, saattaa kivun keskellä itsensä uhriuttanut ihminen löytää itsensä uudenlaisen häpeän suosta: Miten minä sil viissiin kirosin koko maailman Kankkulan kaivoon! Tottakai muillakin on tällaisia probleemia! En minä tietenkään ole ainoa! Mitä minun kiroamiseni ja manaamiseni mitään auttoi? No, ehkä se auttoi, yli jostain, mistä sitä tietää. Vitut siitä että kävit läpi tuntemuksia. Vitut siitä, että kipu vitutti, ärsytti, ahdisti, masensi, uhriutti. Vitut myös siitä, että kipua ylipäätään oli!

Siispä: Vitut kivusta ja särystä. Tulkoon olkoon ja menköön. Vaikka kipiää tekeekin.

   ACCEPT. Hyväksy. Sano Vitut. Ja näe miten elämäsi muuttuu.

                                                            ~ Maama              

PS. Hammas poistettiin ja kahden päivän särkylääkehoureen jälkeen suosta nousi uusi ihminen: Maailmassani on nyt hampaan verran vähemmän minua ja hampaan verran vähemmän kipua. Aika kiva yin ja yang, sanoisin.

VITUT PYÖRÄVARKAISTA

(Maama)

"Jaha. Sitä ollaan sitte kävelymiehinä -tai siis naisina."

Tämä, uskokaa tai älkää, oli ainoa reaktioni siihen, että rakas joponi oli pöllitty uuden kotitaloni pihasta menneellä viikolla. Hämmästyin itsekin sitä miten läheltä ei-reagoinnin rajaa reagointini liippasi. Nimittäin niin läheltä, ettei kyse melkein ollut reagoinnista ollenkaan!

Sanottakoon siis: En reagoinut oikeastaan mitenkään siihen että pyöräni oli pöllitty.

Pölliminen ei kuitenkaan ollut odotettavissa oleva tapahtuma. Anti-reagoiminen ei siis juontanut juuriaan ennakointiin ja siihen, että olisin jo alunperinkin ajatellut, että kohta lähtee. Naapurinmummon mukaan: "Tästä pihasta ei ole viety pyöriä sitten vuoden 85' jolloin minun helkamani katosi aamulla ja löytyi illalla läheiseltä tienpientareelta." On kuulemma rauhallista, perhekeskeistä, kaikin puolin seesteistä ja zenimäistä meininkiä ollut aina näihin päiviin asti. Niin notta ei ollut mitenkään odotettavissa. Mummo, tuntui järkyttyvän enemmän kuin minä.

Reagoimattomuus ei ole pelkästään laiskuutta. Ja jos on, niin sellainen laiskuus on yllättävän monissa tilanteissa pelkästään terveellistä. 

Mitä minä olisin keuhkoamisella voittanut? 
Mitä keuhkoamisella ylipäätään koskaan ikinä milloinkaan tässä elämässä voittaa? 
En muista kuulleeni keuhkoamiseen liittyviä menestystarinoita. 
En tiedä, että kukaan olisi koskaan saanut pöllittyä tavaraa takaisin pelihousunsa repimällä. 

Minkä palkinnon ja minkävärisen mitalin olisin saanut kirjahyllyn reunaa koristamaan jos olisin alkanut potkimaan kiviä päin talonseinää tai naapurin mummoa tai rynnännyt oikopäätä poliisille (sekä Suomen että Viron) valittamaan? 

Mikä on hiustenpäästärepimisen ja seinillehyppimisen hedelmä, tulos, voittopotti? 

Ehkäpä.... pihalle ykskaks, out of the blue, ruumiillistuva Jopo? 
Ehkäpä.... eteeni jostain puskasta ilmestyvä eestiläisukkeli, joka oli tullut katumapäälle 
ja päättänyt tulla palauttamaan pöllimänsä pyörän ja pahoittelemaan tekosiaan sydänverellä?
Ehkäpä... mielenrauha, zeniläinen meininki, tyydytys, täyttymys, seesteisyys ja peace?
Ehkäpä... adrenaliini-rush, jännitystäelämään-fiilis, tunne siitä, että kerrankin jotain merkittävää, jotain riehumisen ja patoutuneiden tunteiden purkamisen arvoista tapahtuu?

Ja sitten, tietenkin, ne irtirevityt hiukset, seinille hyppimisestä aiheutuneet mustelmat, ruhjeet ja mahdolliset murtumat, rikkoutuneet pelipöksyt ja keuhkoamisen kärventämät keuhkot...

Sen siitä saa jos ryhtyy reagoimaan silloin kun kysyntää reagoinnille ei ole.

En minäkään aina ole reagoimatta. Hyvänen aika, no en! En haluaisi ikinä olla 100% zen! 

En ole reagoimatta aina edes silloin kun mitään järkeä reagoinnille ei ole. Joskus sitä saattaa yks kaks nousta vastarintaan ja sonnustautua sotisopaan, vaikka kyseessä olisi silkka mielipide-ero, ehkä keskustelu siitä mitä tänään syötäisiin, tehtäisiin, mikä leffa katsottaisiin. 

Ego hyppää väliin ja reagoi: EI KÄY. MINÄ HALUAN NÄIN. HAISTA KUKKANEN.

Kaikkein huonoiten pystyn olemaan seesteinen zeniläinen silloin kun (yleisestä näkökulmasta katsottuna) syytä reagoinnille ja vastarinnalle ON. Moni sanoisi, että pyöränpöllimistilanteessa jos jossain olisi syytä oikein yltiöaggressiiviselle reagoinnille. Että siinä tilanteessa on suurin mahdollinen oikeutus nousta barrikadille mesoamaan. Tätä uskomusta höystää vielä luulemus siitä, että kyllä mesoaminen hedelmää tuottaa muodossa tai toisessa ennemmin tai myöhemmin. Jos ei muuta niin hyvän mielen siitä, että sai vähän purkaa aggressioitaan.

Ego työntää päänsä pensaasta aina kun se kokee saavansa kolhun, kun joku 'loukkaa' sen herkkää identiteettiä ja tekee naarmun sen hauraaseen hipiään. Jos minussa joku olisi vetänyt herneet nenuun pyörän pöllimisestä, niin Egolainenhan se olisi ollut (minä jäin nyt ilman, minulta vietiin, minä olen uhri, minä kärsin ja niin edelleen..). Tällä kertaa minussa mikään ei vetänyt hernettä nenuun. Ei oikeastaan edes keljuttanut. 

Vain tosiasia iskostui mieleeni: Enää ei poljeta. Nyt kävellään. 

Vaan kyllä minäkin raivoan, mesoan, huudan ja revin paitsi pelihousuni ja hiukseni myös hermoni riekaleiksi ihan omin kätösin aina aika ajoin silloin tällöin kun egolle otollinen maaperä muotoutuu jalkojen alle. Niin käy jokaiselle joskus. Toisille tiuhempaan toisille harvemmin. Käy niin, ettei Tietoinen mieli ehdi väliin ennen kuin Tiedostamaton on jo ehtinyt toimia ja toteuttaa itsepuolustusaktinsa. Sillä sitähän kaikki aggressiivisuudella höystetty reagoiminen on: Itsepuolustusta. Jossa 'itse' on yhtä kuin 'ego itse'. Vitut sellaisesta. Reagoimisesta. Vitut siitä, että joskus reagoin joskus en. Kaikki on ookoo. Antaa kaiken olla.

Herää (itsellenikin) kysymys: Miten pystyin olemaan reagoimatta tapahtuneeseen?

Kysymys nousi mieleeni ehkä juuri siksi, etten minä aina ole kyennyt minkään valtakunnan zeniläisyyteen, seesteisyyteen, reagoimattomuuteen. Olen ollut varsin aktiivinen Reagoija läpi elämäni. Ottanut kantaa milloin mihinkin, varsin äänekkäästi, sekä oman elämäni barrikadeilla että muiden rakentamilla, olen puolustanut ja vastustanut, itseäni, läheisiä, vähäosaisia, eläintenoikeuksia, ihmistenoikeuksia, kaikkien oikeuksien rikkomuksia ja niin edespäin. Olen ajanut sen seitsemännen sortin asioita ja pannut joka asialle niin suuren painoarvon, että huomaamattani olin lastannut elämäni aivan valtaisilla painoarvoilla. 

Huomatkaa paino sanassa painoarvo: Kun asialla on arvo, on sillä myös paino. Mitä suurempi on asialle kuviteltu arvo, sitä suurempi on myös sen paino. Ja mitä enemmän elämässä on sellaisia, korkea-painoarvoisia asioita, sitä suurempi on sekä henkisen että fyysisen loukkaantumisen riski. Sitä suurempi taakka, paino harteilla.

Sellaisessa tilassa oleva ihminen on alati reaktiovalmiudessa, valmis hyppäämään taistelukehään kun tilanne niin vaatii ja vaikkei vaatisikaan. Miksi? Koska itsepuolustus. Ihminen, jonka elämä on täynnä painoarvoltaan valtavan suuria asioita, on alati altis murtumiselle, hajoamiselle, petetyksi jätetyksi ja loukatuksi tulemiselle ja siten alati valmis hyökkäämään ja taistelemaan kuviteltujen oikeuksien edestä. Se kaikki on korvien välissä; Sekä asioille annettu arvo ja sen mukana tuleva paino, että painoarvokkaiden asioiden oheistuotteena tulevat pelot, epävarmuudet ja uskomukset siitä, että maailmassa on paljon pahaa, jota vastaan täytyy suojautua, jonka eteen täytyy pystyttää valli.

Sellainen minä vähän olin. Vähän paljonkin. Olin kerryttänyt elämääni valtavat määrät asioita, jotka olivat paitsi tärkeitä ja merkittäviä, myös painavia. Helvetin raskaita kantaa. Oli ihmisiä, oli vakaumuksia, oli uskomuksia, oli ajatusrakennelmia, oli piintyneitä tapoja, tottumuksia ja näkemyksiä, puolitotuuksia. Ja sillä kaikelle oli helvetisti VÄLIÄ.

Vasta hiljalleen olen alkanut uskaltaa katsoa kaiken päälle kasaamaani merkitysarvolastia, joka, yllättäen, onkin silkkaa sementtiä! Ei näkynyt höyheniä! Ei värejä, värivaloja, ei kuulunut fanfaareja eikä tuoksunut laventeli vaan sheisse! 

Sittemmin olen alkanut purkaa, anti-lastata koko tuota "arvo-kekoa" ja vähän masokistisella meiningillä päättänyt että syteen tai saveen, mutta nyt katsotaan mitä tapahtuu jos vähennän asioille antamaani painoarvoa, sitä lastia, jota ne niskoillaan kantavat. 

Ja tiedättekö mitä tapahtui? 

Tapahtui niin, että osa niistä ennen niin merkittävistä asioista haihtui pieruina huoneilmaan kun taas osa, ne Oikeasti tärkeät ja merkittävät, säilyttivät entisen merkitysarvonsa muuttumatta siltä osin mihinkään. Ne ihmiset, ajatusmallit, näkemykset ja uskomukset jotka oikeasti ovat osa minua ja elämääni ja ovat Tärkeitä kapitaali-Teellä ainakin tässä vaiheessa elämäni matkaa, jäivät jäljelle samalla kun höttö haihtui taivaan tuuliin. Tärkeät asiat alkoivat kirkastua uudella tavalla kuin roolihahmo lavalla spottivalokeilassa. Kas, vaikka kuorin sipulilta kerroksia, sydän säilyi silti samana, paikallaan. Nyt se vaan näkyy paremmin.

Oikeasti Tärkeiden asioiden Tärkeys ei vähene piirun vertaa, vaikka niiden päältä kuorittaisiin hippunen painoarvoa veks. Päinvastoin: Niiden Tärkeys nousee uuteen valoon. Valoon, joka on kevyttä, kaunista, leikkisää, puhdasta. Yksi suuri FLOW.

Pyöränpöllimisaamuna olin herännyt varhain. Siis varhain for real: About klo 4. Uni ei enää tarttunut silmäluomiin ja päätin, että herätään nyt sitten niinkuin Buddha-munkit konsanaan. Joogailin siinä tunnin verran, kastelin kasvit ikkunalaudalla (okei, lauleskelin niille myös vähän positiivista energiaa ;)), keitin kahvetta ja lueskelin kirjaa untuvapeittoon kääriytyneenä. 

Tämä, lienee, ollut se resepti seesteisentyyneen olotilaan mikä puolestaan toimi pohjana sille, etten reagoinut enkä ollut millänsäkään siitä, että joponi oli viety. Hidas, raukea, varhainen ja hyväätekevä aamu oli oivaa rakennusmateriaalia loppupäivän kestävään hyvinvointiin, mitä edes pöllimis-skenaario ei voinut järkyttää.

Mietin vain: Voi kun aina, siis ihan aina, voisi herätä näin, olla näin, suhtautua kaikkeen elämässä tapahtuvaan juuri näin: Vitut siitä. Elämä tapahtuu. Shit happens. Se on sama asia. Shit, ei ole huono. Elämä, ei ole mitään ilman shittiä. Vitut siis siitä, että pyöränikin pöllittiin. Maailmaan mahtuu pyöränomistajia, varastajia ja uusia omistajia. Ja jokainen meistä on potentiaalinen jokainen. Se, on, se flow joka kantaa.

        Toivon sydämestäni, että jossain on nyt helvetin onnellinen uusi jopon omistaja <3

~Maama

VITUT DIEETEISTÄ

(Minna)

Maistelepa syömääsi ruokaa tänään.

Maistele sillä tavoin, että kerrankin käytät sitä sinulle annettua makuaistien maailmaa.

Mieti onko suussa pyörivä energianlähde oikeasti sellaista mistä tykkäät. Kuulostele asiaa.

Moni kärsii esimerkiksi paino-ongelmista siksi koska syö aivan vääränlaista ruokaa oman kehonsa tarpeisiin nähden. Me tungemme suuhumme kaikenlaista tarpeetonta vain siksi, koska luulemme tarvitsevamme sitä. Kivikaudella ihminen tiesi syödä sitä mitä tarvitsi.

Tällä hetkellä, tätä kirjoittaessani, muistan taas miksi minä en voi syödä pitsaa.

Se turvottaa minun ennestään punkean keskivartaloni hankalaksi.

Minulle ei sovi liian suolainen, rasvainen ja vehnäjauhollinen eväs.

Ei myöskään oikein peruna. Eikä varsinkaan pasta.

Silti joskus niitä syön.

Koska…

ööö….

en tiedä miksi.

eiväthän ne edes maistu erityisen hyvältä!

Paremmalta maistuu monipuolisista aineista koottu salaatti pihvin palalla.

Pihvi voi muodostua mistä eläimestä vaan, kunhan se on suhteellisen puhdasta.
Oloni on silloin energinen sekä iloinen.

Ravinto selkeästi vaikuttaa ihmiseen kokonaisvaltaisesti.

Oikeasti: Ruokailulla ei ole muuta arvoa, kuin henkeni temppelin eli kehoni liikuttaminen ja fyysisten toimintojen ylläpito.

En minä happeakaan ahmi, vaan hengittelen sen verran kuin tarvitsen.

“Vitut ruokailusta!” -ajatus vapauttaa sinut ajattelemaan muuta kuin että mitähän teillä tänään syötäisiin. Ja monelta. Se vapauttaa sinut ajattelemasta painoindeksejä ja puristavia housunkauluksia.

Tätä ajatusta minun pitää vielä itsenikin vähän pureskella.

Muun pureskelun ohella.

Kun se juusto ja punaviini vaan on suussa niin taivaallista…

Olen kuullut viisaiden puhuvan tästä aiheesta ja siinä tuntuisi olevan järkeä.

Kaikenlaiset dieetit ja ruokavaliot ovat melkoisia myyntikikkoja. Siispä: Vitut niistä!

On toki eriasia silloin, jos harrastaa jotain kehoa muokkaavaa toimintoa ja tarvitsee siihen lisäravinteita. Tavallaan sen ymmärrän. Tavallaan en.
Onhan se hetken haasteena varmasti jännää.

Nähdä millaiseksi kehon saa muokattua.

Mutta enpäs ole nähnyt, että koko loppuikäänsä kukaan siinä kunnossa pysyisi ilman, että keho vaan lopulta väsyy. Eli en puhu sen enempiä jumpista tai pumpista.

Liian yksinkertainen asia puhuttavaksi.

Ja siitä sitä puhetta muutenkin riittää. Puolesta ja vastaan.

Nyt puhun siitä ihan perustarpeesta nimeltä Ravinto ja ravitsemus.
Meillä kaikilla on erilainen koostumus, joka syntyy erilaisista soluista ja solujen toiminnasta sekä aineenvaihdunnasta. Se on DNA:ssa, millaisina tulemme tänne talsimaan. Jokainen perimä kantaa mukanaan muistia. Niinkin se on.
Olemme esimerkiksi kehoiltamme erilaisia kuin etelämmässä asuvat, koska olemme syntyneet neljän vuodenajan pohjolaan.

Etelämmässä ihmiset voivat nauttia koko vuoden ajan enemmän hedelmiä ja kalaa sekä vihanneksia. 
Pohjoisessa talvella lumi on peittänyt maan kautta aikain.

Eipä ole vihreitä sieltä saanut kaivettua.

Kalakaan ei nouse ennen kuin tehdään jäähän reikä.
Täällä ei ole koskaan ollut luonnostaan esimerkiksi palmuja, mutta mäntyjä kyllä.

Talveksi on varastoitu vihanneksia ja talven lopulla niiden ravintoaineet alkavat olla niukassa.

Eräs lastenlääkäri sanoi kerran minulle, että suomalainen genetiikka kulkee vuodenaikojen mukaisesti mitä tulee ruokailutottumuksiin.

Lapset on lähteneet äidin rinnalta syömään kausittaisia ruokia.

Niitä on ollut tarjolla juuri sen verran kuin on ollut.
Kesällä on eletty keveämmin, koska tuoretta ruokaa on ollut paljon tarjolla.

On metsästetty ja kalastettu. Säilötty ruokaa talvea varten niin kellariin kuin kehoonkin.
Talvea varten on ollut pakko varastoida kehoon rasvaa, jotta talvella sen voi sitten muuttaa elimistölle tärkeiksi ravintoaineiksi.

Nykyään tilanne on toinen, koska kaikenlaista ruokaa on tarjolla kokoajan.
Toisilla miestä kulkee kuitenkin yhä mukana tuo muinainen, mutta niin luontainen tapa.

Siinäpä yksi selitys ylipainolle.

Ja kun tämän oivaltaa, voi alkaa kouluttaa tuota muinaista taipumusta ihan tietoisesti.
Ei olekkaan kiire varastoida, koska evästä vielä riittää!

Moni syö tylsistymiseen.

Tylsyys ja eimitääntekemistä -vaikeus vaivaa hyvin monia.
Onpahan käsille ja suulle työtä, kun mussuttelee.

On helppoa sanoa: Nouse Ylös Ja Tee Jotain.
Mutta itse asiassa: Se on totta. Ei se muuta vaadi.
Voi laittaa vaikka purkan suuhun ja nousta ylös. Tämäkin on oppimisasia.

Siitä voi oppia pois yhtä hyvin kuin on taidonkin oppinut. Jos vain viitsii.

Yksi seikka on palkkioruokailu.

Kun olen saanut senjasen tehtyä, niin menen pitsalle tai hampparille tai ostan hyvää juustoa tai ihan mitä vaan. 
Ei itseään ole hyvä ruualla palkita. Hyvän ruuan voi syödä koska vain.
Pitää se palkkio ottaa siitä, että sai ylipäätään jonkin asian päätökseen, tehdyksi.
Kokisi sen riemun tunteena sellaisena kuin se on. Ei syöntipalkkiona.

Siksi en monastikkaan esimerkiksi lasta tsemppaa syömään lautasta tyhjäksi jälkkärin toivossa. 
Koska sen jälkkärin arvo ei ole mikään!

Ruoka pitää syödä, koska keho tarvitsee erilaisia ravinteita.

Jälkkäri syödään huvikseen.

Ja se on yleensä joku herkuksi luokiteltava asia.
Sen aiemmin jälkkäriksi mielletyn asian voi syödä vaikka välipalalla.

Tai jos oikein heittäydytään hurjaksi, niin herkkupäivänä syödään herkut!

Ei pitkin kaiken aikaista ruokailua.

Itse aina välillä addiktoin itseni makeaan. Mieleni kirkuu herkkuja.

Toisinaan se ääni vaimenee eikä tee mieli mitään sokeripitoista.

Huomiona: Oikeasti jos suklaa on taivaallista suussasi aina vaan, niin todennäköisesti nielet sillä alas jotain tunnetta. Ei kehosi levy tolkulla tarvitse sitä, vaan joku tunne haluaisi tulla käsiteltäväksi. Kokemusta on.

Laihdutin joskus sillä tavoin, että söin suklaata ja lenkkeilin aivan hulluna.

Tai en edes tietoisesti laihduttanut, vaan minulla oli avioerokriisi.

Suuni ei suostunut syömään mitään kiinteää.

Imeskelin suklaata, koska se lipui kurkusta alas syljen mukana.

Join kahvia, jotta pysyin hereillä.

Vettäkin join, koska metsässä viipottaessa oli pakko.

Lopulta olin erityisen uupunut ja tuska rinnasta helpottanut.

Vaaka näytti -20kiloa edelliseen punnitukseen ja kehoni oli nääntymäisillään kaiken puutokselle.

Tukaluus rinnassa oli helpottanut vain siksi, että fyysisen rasituksen aikana tyhjensin mieltäni aktiivisesti kaiken aikaa.

Aloinkin palastella pahan oloni syitä, käsitellä niitä osa kerrallaan.
Kävinkin siinä läpi ehkä koko elämäni ajalta kaiken minua latistaneen materiaalin.
Kasailin itseni rippeitä kasaan. Mietin mitä asioita mukanani haluan kantaa ja mitä en.
Se oli entisen minäni lopullinen kuolema. Hautajaiset, oikeastaan.

Riemuoodi suklaalle ja lenkkeilylle!

Mutta sivuvaikutuksena se, että elimistö oli täysin kuiva kaikesta muusta.

Ei hyvä ratkaisu järjellä ajateltuna.

Väittämä: Terveellinen ruoka on kalliimpaa kuin se epäterveellinen ruoka. Totta.

Mutta terveellistä ruokaa tarvitsee pumpata kehoon vähemmän kuin epäterveellistä.
Terveellisestä ruuasta voi keho suoraan ottaa käyttöön tarvitsemansa ainesosat ruuansulatuskanavassa. 
Sieltä imeytyy vähemmän epäpuhtauksia kehon putsattavaksi.
Epäterveellistä ruokaa pitää syödä enemmän, jotta keho saa tarvitsemansa.

Ja samalla rasitamme kehoa lisää, koska se puhdistustyö on valtavan suuri.

Epäterveellinen ruoka aiheuttaa kehossa puutostilan joka tapauksessa ja sitä puutostilaa voimme kutsua näläksi. 
Ei vatsaa kurnituttava nälkä vaan kehoa vaivaava puute.

Jos laittaisimme ostoskoriin proteiinipitoisuuksiltaan vastaavan määrän puhdasta lihaa ja toiseen lihajalosteita, niin voimme arvella kumpi on suurempi kasa. Ja lopulta se säästö näkyy vessapaperissa…

Jos syön nyrkillisen puhdasta lihaa ja seuraavana päivänä nyrkillisen makkaraa, niin väittäisin, että puhdas liha oli parempi vaihtoehto. Tulin kylläiseksi. Makkarasta ällöiseksi.

Syödäkö lihaa vai eikö syödä? Kasvisruokavaliokaan ei sovi kaikille.

Kuten jo aiemmin tuossa kirjaimia peräkkäin asettelin, niin osalla meistä on vielä pohjolan geenit. 
Osa tarvitsee lihaa kehoonsa, jotta se pysyy kunnossa.
Toki kasvisruuasta saa yhtä ravitsevaa, jos vaan osaa.
Kaikki ei osaa. En ainakaan minä. En vaikka kuinka yritän.

Olin nimittäin joskus myös kasvisruokavaliolla. Minusta tuli ruostunut sarana.
Lopulta havahduin unelmoimasta meetvurstin nuolaisemisesta. 
Otin itseäni niskaotteella ja söin yhden rasvaa tirskuvan siivun tuota suolaisuuden perikuvaa.
En ole sen jälkeen sille tielle kuvitellut ryhtyväni, en ainakaan kokonaan.

Olen nähnyt työnikin puolesta sellaisia lapsia, joiden vanhemmat halusivat, että lapsi syö vain kasvisruokaa. Lapsi haaveili syövänsä ruokailussa samaa kuin muutkin ja “sai” silti vanhempien toiveesta syödä muuta. Olen nähnyt myös lapsia, joilla on hyvin rajoittunut makumaailma johtuen siitä etteivät suostu maistamaan muuta. Usein se pääasiallinen ruoka on sitten pasta. Ja nakit, ketsuppia unohtamatta. Eli toisin sanoen: E-aineita ja silkkaa höttöä. Nuo lapset ovat sitten aika hektisiä ja ns. kerkeeviä sekä kiukkuisia.

Paras ruokavalio lapsille on se, että syövät monipuolisesti ihan kaikkea. Ainut rajoite pitäisi olla allergiat. 

Lapset saavat kasvaessaan itse valita millainen ruokavalio on heille paras. Juu nou, itsemääräämisoikeus.

 Vitut Siitä Tästä & Tosta -Sivuston Dieettiohje: Älä. Ryhdy. Dieetille.

Jos on paino-ongelma, niin tiedosta sen syyt (tunne-elämä, addiktiot, tylsyys, sairaudet jne.).
Ota ruokailu vain osana elämää. Etsi itsellesi sellainen ruokailurytmi ja ruoka-aineet, joilla koet olevasi kunnossa. Tutustu uusittuun ruokakolmioon. Se on muuttunut 7kyt luvulta aikalailla. Se oli myös minulle yllätys!

Maistele ruokaa. Jos se on pahaa, älä syö. Jos on kyse ennakkoluulosta, niin syö silti. 
Jos se on hyvää, syö vain sen verran kuin on tarvis.

Pureskele kunnolla. Kiire kostautuu ilmavaivoina. Jos kuulut siihen ihmisryhmään, jotka eivät tiedosta kylläisyyden tunnetta, niin syö vain yksi annos. Et tarvitse lisää.Lopeta ruuan ajattelu. Älä keksi tekosyitä syödä väärin.

Ja hei: Näytät hyvältä juur tuollaisena!

~ Minna

VITUT SÄÄSTÄ

(Maama)

Long story made short: Säästä valittaminen on peräPÄÄSTÄ. Arsesta. Äässistä.

Kenelle valitat? Luontoäidille? Universumille? Kaverille? Itsellesi? Mette Mannoselle?

"Voi pirulauta kun LUPASIVAT arskaa ja tuulettomuutta ja sateetonta ja lämpöä roudan maahan. Miksei lupaukset pidä mitä häh? Miten voi luvata ja sitten perua sanansa?!"

"Piti lähteä piknikille ja nyt tulee vettä goddammit hermo menee mä en ehkä KESTÄ!"

"Mä oon sokerista! No can do. Pitää keksiä jotain muuta." Se muu: Kökötys ja mökötys.

Niissä mökötyksissäsi teet yhden elämäsi suurimmista päätöksistä: 
En luota enää säätiedotuksiin. En luota Suomen kesään. Paska kesä. Paska maa.

Tämä on jotenkin hirvittävän JÄNNÄ ilmiö Suomenmaassa. Tarkennan: Neljän vuodenajan ja taajaan vaihtuvien sääolosuhteiden maassa. Jokainen vuodenajanvaihdos paitsi yllättää myös järkyttää. Shokeeraa. Sekoittaa suomalaisten päät, liikenteet ja suunnitelmat. 

"Mitä mitä? Marraskuu ja tulikin YLLÄTTÄEN valkoista shaibaa!" (ystäväni, se on lunta se)

"Täh? Taivaalta tulee vettä, vaikka on kesä!" (ikään kuin jossain lukisi että näin ei pitäisi olla)

"WTF!? Lehdet putoaa puista ja maassa on loskaa!" (ystäväni, se on syksy se)

"Eikä! Mikson näin KUUMA! En kestä tätä helteen määrää!" (ystäväni, se on se kauan odotettu kesä, NAUTI nyt vielä kun voit)

Ja niin edelleen ja edelleen. Keksit itse varmasti vielä muutaman 'sääyllärin' lisää.
(Kerro ihmeessä kommenttiboksiin millainen sääolosuhde yllätti ja järkytti sinua viimeksi)

Tiedätte varmasti Tyyneysrukouksen? (Sehän on Raamatun juttuja ja sisältää sanan 'Jumala' hrrrr huiiii ääkk, mutta eipä tällaisia yleiselämänohjeita tarvitse minkään uskontokunnan nimiin boksittaa). 

* Lontoon kielellä: "God grant me the serenity to accept things I cannot change; courage to change things I can and wisdom to know the difference." 

* Suomeksi: "Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat joita en voi muuttaa; rohkeutta muuttaa asiat jotka voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan."

Maanläheisemmällä arkikielellä JA tämän blogin kielellä sama viesti kuuluisi:

VITUT KAIKESTA MIHIN EN VOI VAIKUTTAA (JA VÄHÄN VITUT SIITÄKIN MIHIN VOIN)

Ja kas, kun tämän viestin oivaltaa -ei pelkästään intellektuaalisella eli järjen tasolla vaan ihan oikeasti sydämessään ja sisimmässään- ja ottaa tämän elämänsä ylimmäksi ohjenuoraksi, saattaa yllättyä siitä uudesta tilasta, joka sisikuntaan sikiää. Saattaa aivan järkyttyä siitä vapauden määrästä, mikä valahtaa kaikkiin jäseniin, elimiin ja soluihin mitokondrioita myöten. Saattaa huomata relaavansa. Chillaavansa. Hengittävänsä. Sisään, ulos.

"Ainiin, tällainenkin toiminto, sisäänuloshengitys oli olemassa!"

Kun antautuu elämässään sille Totuudelle, ettei kaikkiin asioihin voi vaikuttaa (se sää) ja ettei sellaiseen, alituiseen vaikuttamiseen ole minkään valtakunnan tarvetta saati kysyntää, vapautuu aivan uskomattomat määrät energiaa, voimia, aikaa ja tilaa hyötykäyttöön. 
Sitä tulee niin paljon, että ensialkuun saattaa ilmetä sivu- ja vieroitusoireita tai defenssireaktioita. Sellaiset, tiedättehän sikiävät aina pelosta. 
Pelosta liittyen siihen mitä minä olen vai olenko mitään (!!!) jos luovun tästä ja tästä ajattelumallista ja tutusta toimintatavasta (esim.valittaminen, saivartelu jne).

Mitä minä teen tällä kaikella energialla nyt kun en enää valita ja voivottele?!?

Siitä lähteestä, josta aiemmin ehkä ammensit vettä valittamiseen, voivotteluun ja iäiseen jossitteluun (jos aurinko olis paistanut, oltais päästy piknikille, mutta kun ei paistanut, ei päästä ja sitä myötä koko päivä meni pilalle), voitkin nyt ammentaa puhdasta kirkasta vadaa uusiokäyttöön. Sateesta voi tehdä auringon ja auringosta sateen. 
Jokainen on oman elämänsä Jeesus.
Veden voi muuttaa viiniksi, vetten päällä voi kävellä, negatiivisen voi transformoida positiiviseksi, kaiken voi nähdä yhtenä, samana, yhtä hyvänä, kokonaisuutena erillisyyden sijaan. Kaikki riippuu asenteesta. 
Jokaisella asennevammansa. Niistä jokaisen voi muuttaa voimavaraksi.
Lähteestä, josta ennen pumppasit paskaa, voit nyt alkaa pumpata lähdevettä. 
Se lähdevesi on juuri sitä Tyyneysrukouksen mukaista Rohkeutta. 
Rohkeutta  tarttua niihin asioihin ja muuttaa niitä asioita, joita voi muuttaa ja viisautta nähdä, mitä kannattaa ylipäätään ryhtyä muuttamaan ja minkä asioiden on parempi antaa olla ja mennä painollaan. Lontoon kielellä: Let.Go.

Jos Todellinen Minä (egosta riippumaton) saisi valita, se valitsisi valituksen sijaan tyyneyden, rohkeuden ja viisauden. Anna sen valita. Anna Sydämen valita.

Tyyneysrukouksen (eli: VITUT KAIKESTA MIHIN EN VOI VAIKUTTAA) oppimisen jälkeen voimme toivottavasti jo huvittuneina hymyillä tämän artikkelin aiheelle: Säälle. Testaa itsesi!

Testi: Vieläkö vituttaa, että sataa/paistaa/tuulee/ukkostaa vaikka oletit/toivoit toisin?

Jos ei vituta, olet sisäistänyt pointtini. Bra. 
Jos vieläkin vituttaa, vitut siitä. Anna vituttaa.
Ja anna vitutuksen sitten poistua omia teitään kun on sen aika.
Kaikelle aikansa ja paikkansa maan päällä, sanoi se jo tutuksi tullut Raamattukin.
Mitä se ei muistanut sanoa, on se, että aikansa ja paikkansa myös tunnetiloille, vitutuksellekin. Se tulee ja menee. Ainahan se on tullut ja mennyt, right?
Ainahan tunteet ovat tulleet ja sittemmin menneet, eikö vain?
Katso taaksepäin ja huomaa että kaikki on ohikiitävää (Juha Tapio).
Että nukkuu tai juttelee tai suutelee se(kin) on vain hetken hurmaa (Neljä Ruusua).
Kaikki on. Elämä on: Hetken hurmaa ja helvettiä säännöllisesti vaihtuvissa sykleissä. 

Siinä kaikki. Silleen kaikkein kivoin; Vaihtuvaisesti. Oli kyse sitten säästä tai mielentilasta.

Sillä: Siinä missä säätila on mitä on, myös mielentila on mitä on.
Anna sään olla. Anna mielentilan olla. ANNA. OLLA.

Ja kas, antautumisen kautta saatat huomata, että aurinko paistaa sinunkin risukasaasi. 
Sooner or Later. Ennemmin tai myöhemmin. 

Äläkä ihmeessä nyt astu ansaan, jossa alat ajatella: "Mieluummin aina ennemmin. Myöhemmin voi olla myöhäistä!" 
Eikä ole. Ei koskaan ole, koska kaikelle aikansa. 
Joidenkin asioiden aika nyt vaan piruvie ON myöhemmin eikä ennemmin JA joidenkin asioiden aika ei koskaan ole! Period. Piste. Ymmärrä, tämä, hyvä, ihminen.
Joskus sataa viikon putkeen ja piknik lykkääntyy seitsemällä kokonaisella päivällä. 
Joskus kyseessä on vain kuuro ja puistoon pääsee pienen malttamisen jälkeen. 
Joskus käy niin että loppukesän sataa eikä piknikille päästäkään tämän kesän nimiin. 
Se, ettei tiedä asioita ennalta, ei ole katastrofi vaan elämän hienoimpia asioita. 
Ennalta-arvaamattomuus tuo elämään epävakautta, epävarmuutta ja painetta (oujee!) eli toisin päin kääntäen: Mahdollisuuksia, jännitystä ja seikkailua. OUJEE!

Saivartelu siitä, että sää ei ole sellainen kuin pitäisi on taas sitä elämänlähteestä pulppuavaa paskaa, jonka pumppaamisesta päätit jo kertaalleen luopua. 
Jos löydät itsesi pumppaamasta, hyväksy tilanne, katso itseäsi silmästä silmään, irrota otteesi pumpun kahvasta ja muistuta itseäsi siitä, ettei kaikkeen voi vaikuttaa ja että pyrkimyksesi vaikuttaa kaikkeen (niin, se sää) vaikuttaa vain ja ainoastaan sinuun itseesi. Pumppaamalla sisimpäsi kaivosta paskaisia ajatuksia pumppaat itsesi räjähdyspisteeseen.

Jos Todellinen Minä (egosta riippumaton) saisi valita, se valitsisi räjähtämättömyyden. 

Sitä ei kiinnosta uhrata mielenterveyttään ja hyvinvointiaan Mahdottomien Missioiden tähden. Oikea Minä (Sydän/Sielu/Kutsu-miksi-haluat) tietää, mikä on Mahdotonta ja siten myös turhaa, mikä Mahdollista ja ehkä myös kannattavaa. Oikea Minä on Viisas olento. Sillä on tyyneyttä hyväksyä asiat joita ei voi muuttaa, rohkeutta muuttaa sen minkä voi (ja mitä kannattaa yrittää muuttaa) ja viisautta erottaa ne toisistaan.

Oikea Minä sanoisi vaan: VITUT SIITÄ ETTÄ SATAA VAIKKA ODOTIN AURINKOA.

~ Maama

VITUT MUIDEN ELÄMÄSTÄ

(Minna)

Keskity elämään omaa elämääsi hyväksi.

Usko tai älä: Elämme tätä elämää vain kerran. Uskoitpa Uudelleensyntymiseen, Ukko Ylijumalaan tai Fiatin takaiskarin toimintaan, niin silti olet täällä, juuri sinuna, vain nyt. Etkä edes tiedä milloin et enää ole! Joten miksi odotella hetkeäkään enempää?

Ota vastuu omasta onnellisuudestasi. Koska sinun vastuullasi se on.

Mikään ulkopuoleltasi tuleva asia ei voi tuoda sinulle onnea, ellei sitä ole jo sisälläsi.

Jos onnellisuus ei lukeudu perustunnetiloihisi, ulkoa tuotuna se on vain hetkellinen tunnetila. 

Monesti sitä erehtyy myös ajattelemaan, että olisi onnellinen tulevaisuudessa.

Sitku on saavuttanut jotain.

Sitku on saanut jotain.

Sitku on tehnyt jotain.

Mutta sitku se sitku tulee,

ei se välttämättä tullutkaan:

Se onni. Tuli vain 

lisää sitkutettavaa.

Mietipä: Kuinka monta onnellista ihmistä oikeasti tiedät?

Siis ihan varmasti Tiedät. Tiedät, että se henkilö on onnellinen. 

Sellainen, jolla onnellisuuden tunne on niin vahva, että se menee aina niiden pienten arkitunteiden yli. 
Minä tunnen joitakin sellaisia.

Ja tässä hetkessä tunnen myös itseni ja voin sanoa, että elän onnellisen naisen elämää.

Aina se ei ole ollut niin. Piti vain lopettaa sitkuttelu!

Sitkuttelun lopettaminen ei ole eikä ollut helppoa. Se ei käynyt kädenkäänteessä.

Piti riisua aika monta naamiota naamalta ennen kuin löysi itsensä.

Voisiko olla niin, että onnellinen ihminen on se, joka tuntee itsensä?

Itsensä tunteva ihminen ei nimittäin mene siihen lankaan, että luulisi tarvitsevansa itselleen jotain lisää ollakseen enemmän olemassa, ollakseen onnellinen. Eikä onnellisuus tarkoita päämäärätöntä hapuilua.

Yleensä juuri se oman elämän onnellisuus luo ihmisen määrätietoiseksi!

Sitä uskaltaa olla ihan oman onnensa herra tai herratar.

Sitä tietää mihin omat resurssit riittävät ja tekee vaan asioita. Tuosta vaan.

Totta on myös se, että meitä ohjaa ällistyttävä määrä asioita itsemme ulkopuolelta.

Tulee vallan hiki, kun niitä ryhtyy listaamaan!

Joten: Toivotellaanpa ne kaikki asiat tervetulleiksi V-sanan luokse!

Keskitytään kerrankin ja oikein luvan kanssa itseemme.

Vaikka vain viideksi minuutiksi.

Än Yy Tee Nyt!

Vain Minä. Tai siis Sinä. Eli Minä.
Mutta siis vain Sinä.
Ymmärrät mitä tarkoitan.
”Sinun Minä.”

Ihminen syntyy ilman vaatteita ja ilman suojautumiskeinoja.
Lapsi alkaa äidinmaidon ohella imemään vaikutteita omasta ympäristöstään.
Lapsi kasvaa peilaten ympäristöään ja matkien sen eri vivahteita.

Tunteiden ilmaisu ja kokeminenkin opitaan toiselta.

Ensin äidiltä ja isältä. Sitten muilta.

Uhmaiässä testataan se miten ne on opittu: Aletaan erillistämään itseä perheestä.
Ja silloinkin se miten vanhemmat ohjaavat tunteiden käsittelyssä eteenpäin, 
ohjaa sitä miten me käsittelemme ne aikuisina.
Lapset testaavat, voivatko he liikuttaa aikuista ihmistä tahtomallaan tavalla.

Marionetti siinä sitten sätkii sen huudon voimasta!

Sätkiikö se minulle oikeasti oikealla tavalla vai ei? Hmm.

Sitä voi jokainen pohtia miten se meni omalla kohdalla.
Näet: Jos uhmaikäinen lapsi saa päättää kaiken, hänelle muodostuu kuvitella maailman mahtajasta ja hänen persoonaansa se jää tosi pitkäkestoiseksi toimintatavaksi. Jos lapselle laitetaan rajat, hän oppii sen, että meillä kaikilla on säännöt.

Kun ne on opittu, niin lapsi tietää, että sääntöaitojen sisällä he voivat toimia vapaasti.

Niinhän ne tekevät varsatkin, pillakoivat kesälaitumella.

Pari kertaa kokeilevat voiko sähköaitaan koskea.

Tälli tulee. Ei kannata yrittää. Ei edes pienellä liikkeellä.

Siten ne oppivat kunnioittamaan sähköaitaa.

Back to the asia.

Oma persoona alkaa rakentua hiljalleen.
Siihen persoonaan kasataan paloja omien kokemusten kautta.
Minäkuva rakentuu siitä miten ympäristö jakaa hyväksyntää ja rakkautta kasvavalle ihmisalulle. 
Vauvahierontaa lukeneet tietävät, että kun lasta hierotaan hän oppii kosketuksesta sen, miten kaunis ja hyvä ihminen hän on. Pieni ja hento ote. Sitähän se kaikki on.

Käyttäytymisen hyväksyntä taas on sitä sähköaita-asiaa: 
Niin kauan voi heittää kupperiskeikkaa, kunhan pysytään sallitulla alueella.

Muut ihmiset tuovat kokemuksia ja niiden kautta opimme sen miten muut meidät näkevät.

Opimme käyttäytymään odotusten mukaan.

Opimme kasvuympäristöstämme myös sen, millainen elämä meidän tulee rakentaa.

Mietippäs tätä hetken aikaa.

Elätkö sellaista elämää, jonka halusit?
Rakentuiko se sellaiseksi kuin olet haaveillut?

Mitä kaikkia oletuksia sinä olet tehnyt elämäsi onnellisuudelle sen mukaan, mitä olet oppinut itsesi ulkopuolelta?

Entäpä onko sinulle lapsena sanottu, että olit reipas, 
kun uskalsit tehdä jonkin asian vaikka sisälläsi koit atomipommin räjähtävän pelosta?

Tai olet kiltti ja nätti kuin nukke? Tai olet tuhma?

Tai oletpas kasvanut pitkäksi, vaikka mittaa oli noin 110cm ja olit koko luokan lyhin?

Entä sanoiko joku jotain painostasi?

Sanoiko jotain tyyliin: Olet ollut vissiin aina ruoka-aikaan kotona?

Tai sanoiko: Oletpa nirppanokka tai muuten vain hankala?

Entä puhuiko isotäti kahvipöydässä muille aikuisille ääneen miten pikkuvanha olet?
Veikkaan, että vastaavia kokemuksia on oikeasti aika paljon.

Entäpä opettajat? Mitä kaikkea ne kerkesivätkään sanomaan alakoulussa.

Miten monessa asiassa sait kokea olevasi muita huonompi, hitaampi, vähäisempi?

Tämmöiset asiat saattavat määrittää ihmisen Minuutta vielä aikuisenakin, vaikkei sitä aktiivisesti edes huomaa.

Hyvin pienet asiat saattavat antaa pohjan Isoille ajatuksille sinusta Itsestäsi.

Miten paljon ihmiset keskittyvätkään toisiin ihmisiin oman elämän elämisen sijasta! Se on paljon se.

Kun tämän asian kanssa pääsee sinuiksi, eli minuiksi, niin on jo hyvässä matkassa.

Haluatko elää kopioitua elämää?

Sitä elämää, jonka rintamaidosta imit itseesi?
Haluatko elää siten miten joku muu vakuuttaa sinulle hyväksi?
Oletko ajatellut, että se millaista elämää elät, voi olla täysin irrallinen siitä mitä sinun sisälläsi oleva ihminen haluaa? 
Voi olla, että oletkin ajautunut elämään ihan itsellesi vierasta arkea.
Olethan kuitenkin oppinut toisilta jopa sen miten pitää tuntea eri asioita.

Sen, että Ikean pussilakanoiden saavuttua Jyväskylän pikkuIkeaan on sinne rynnättävä niitä hakemaan. 
Nyt niitä on kaikilla jyväskyläläisillä Ikeasisustajilla!

(Myös meillä, koska ne oli ihan kivat)

Ostin sieltä myös just ne samat muovikupit, joita muutkin.

Voi Luojani mun, miten typerää!

Joku oli valinnut niistä kaikista eri kuppikippomalleista juuri ne, jotka minun sitten piti mennä ostamaan, muiden urpojen ohella. Jep! Noh, se siitä valinnanvapaudesta ja –oikeudesta omaa elämääni koskien.

Sukelletaanpa nyt siihen pääasiaan: Kuka sinä olet? Mitä sinä haluat?

Kaksi jättimäistä kysymystä.

Ensin tulisi mieleen aloittaa perinteinen monologi:

Mikä minun nimeni on, kuinka vanha olen ja ketä perheeseeni kuuluu. 

Mutta nyt ei haeta sitä.

Emme ole tekemässä kirjeenvaihtoilmoitusta tai CV:tä.

Elämän elämiseen ja kokemiseen ei tarvita sellaisia.

Kysymykseen “Kuka minä olen?” ei ole ihan helppo vastata.

Minuus muodostuu kerroksista. Kuin sipuli. Tai niin kuin maatuska-nukke.

Voisit avautua itsellesi kirjoittamalla ylös sen mitä sinä olet.
Siitä tulee ehkä pari sanaa. Ehkä kirja.
Riippuu siitä kuinka paljon olet ennättänyt itseäsi tutkia.

“Mitä minä haluan?”, on yhtä laaja kysymys. 

Riippuu siitä mistä kautta kysymystä lähestyy.

Ensimmäinen askel itsensä hyväksymiseen lähtee siitä, että tunnistat itsessäsi sen mikä on todellista. Todellista sinua.

Olemme elämämme aikana keränneet ympärillemme naamioiden ja käytöksen verkoston, joiden syntymiseen on vaikuttaneet odotukset. Omat tai toisten. Monesti olemme itseemme tyytymättömiä juuri siksi, ettemme syystä tai toisesta mahdu johonkin odotus- tai oletusarvoon siitä millainen pitäisi missäkin hetkessä olla tai mitä pitäisi saavuttaa. Eikö ole hullua? Miten kamalaa olisi jos kaikki olisivat samanlaisia, saman näköisiä ja luonteisia!

En voisi elää maailmassa, jossa kaikki näyttäisivät ja vaikuttaisivat minulta.

Menisi hermo.

Niin tai jos eläisin jonkun toisen ihmisen luoman toiveen mukaisesti.

En minä halua olla nukke, jonka asennot ja eleet, sekä suusta ulos tulevan äänisaasteen, keksisi joku muu ihan vain luodakseen minusta omaa kuvaansa.

Aloittakaamme yhdessä kuoren sisään kurkistelu. Kurkistusaukon voit tehdä mantran avulla.

Mene peilin eteen, vedä keuhkot täyteen ilmaa (ihan sinne napaan asti)
ja puhalla rauhallisesti ulos: Vitut Minuudelle!

Jos et tunne helpotusta voit toistaa mantran uudelleen. Useampana päivänä.

Näin vapautat energiaa kuvitteellisen itsesi ympäriltä ja annat todelliselle Minällesi tilaa tulla esiin. 
Anna roolitoogasi valahtaa lattialle ja myttää se roskiin.
Et tarvitse sitä enää.

Todellinen minuus ei tarvitse erityismainintoja, ei roolimalleja, ei kauneusihanteita, ei minkäänlaista suitsutusta ollakseen olemassa. Se oli olemassa jo ennen kuin ensi kertaa vetäisit tämän maailman happea kitusiisi.

Anna itsellesi lupa olla olemassa. Keneltäkään muulta et tuota lupaa tarvitse.

Ja kun joku seuraavan kerran yrittää sinua roolittaa, voit todeta mielessäsi: “Minä olen tämmöinen”. Ja hei sinä, joka kurkistelet haarniskasi sisältä tätä lukiessasi ja mietit, että kyllä on rivien täydeltä silkkaa paskaa, niin ihan vinkkinä vain: Minä näen sinut!

Kiva haarniska, mutta sota loppui jo.

Sisäinen muutos on valtava, kun uskaltaa alkaa elää oikeasti sellaisena kuin on.
Jokainen hetki muuttaa muotoaan. Hiljalleen alkaa nähdä ympäristönkin sellaisena millaisena todellinen minuus sen näkee. Oletko ajatellut, että ne ulkokuoriset oletusarvot ovat myös määrittäneet sitä asiaa?

Sinä näet ympäristösi henkilökohtaisena kokemuksena.

Ei sitä kukaan muu näe samoin. Värisävytkin näet ihan yksin.
Maistat maut aivan omalla suullasi.

Joku on joskus saattanut kehua sinulle, että jokin asia on herkullista ja olet sen vuoksi maistanut ja todennut, että niinpä on. Voit ollakin sitä mieltä. Toisaalta oikeasti makunystyräsi ovat saattaneet vain todeta, ettei tuo tuote nyt varsinaisesti oksennusreaktiota aiheuta, mutta toteat: Herkullistahan tämä. Koska niin joku muu sanoi.

Ehkä ajattelet tuon ihmisen tietävän itseäsi enemmän siitä mikä on herkullista.

Jännittävää. Näitä asioita voi olla paljon.

Takaisin Minuuteen.

Kun alat ymmärtää kuka oikeasti olet ja mitä sinun kuuluu täällä puuhata, alat ymmärtää, että ainoa asia millä todella on merkitystä on se, että elät omia unelmiasi todeksi. Että tähtäät onnellisuuteen.

Katsos: Ei sinua ennen eikä sinun jälkeesi kukaan muu unelmoi samasta asiasta samalla tavalla kuin sinä. Elämän aikana pitää toki tehdä myös semmoisia asioita, jotka ovat aivan eri seinällä omien haaveiden kanssa, mutta yleensä ne ovat väliasioita matkan varrella. Eli: Elä ole huolissasi, jos aika ei aina tunnu riittävän kaikista mukavimpaan puuhaan. Aikaa on aina riittävästi, jos ponnekkaasti hommaan ryhdyt ja pidät sen tähtäimessä kaikesta muusta hölyn pölystä huolimatta.

Kukaan muu ei voi saavuttaa sinun unelmaasi. Eikö ole aika hurjaa?

Kukaan muu ei koe asiaa samoin.

Päämäärä voi toki olla sama. Monellakin.
Mutta matkan taittuminen on aina henkilökohtainen kokemus. Ihan aina.
Ei edes sinun Sielunkumppanisi tunne asiaa piirulleen samalla intensiteetillä kuin sinä.

Kun alat elää omana itsenäsi, muiden määritteet sinusta ei enää paljoa paina.

Tiedät mikä olet ja kuka sinussa on.
Edes kritiikki ei osu lujaa, koska siinä arvioidaan jotain tekemääsi asiaa. Ei sinua.

Ei uppoa, vaikka osuisikin, koska sinä tiedät hyveesi ja paheesi. Olet niistä tietoinen.

Voit myöntää reilusti jos olet väärässä tai tehnyt jonkun mokan. 

Sinun sinuutesi kestää sen, koska ei sillä ole väliä.

Ymmärrät olevasi Ihminen. Keskeneräinen MatkanTekijä.

Samalla alat hyväksyä sen, että muilla on aivan täsmälleen samanlainen tarina.

Tai tarinan kannet: Ihmisen nahka. Siellä sisällä on toinen Matkan Tekijä.

Ja ymmärrät hyväksyä hänet semmoisena kuin hän on.

Ei sinulla ole mitään varsinaisia vaatimuksia mistään.

Ei semmoisia mistä et selviytyisi itsekin. Ihan yksinään.

Asian tapahtumiseen voi vaikuttaa toinen ihminen, tai sitten on vaikuttamatta.
Elämä on flowssa. Kuljet omaa polkuasi.

Kun tämän kaiken oivallat saatat eräänä aamuna huomata: Minä olen Onnellinen.

Siihen vaadittiin niin vähän! 

Vain matka sisään ja ulos.

Hei Kamu, Olet Upea!